Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku

Hiekkakakkujen tekeminen kuuluu lapsuuden riemuihin. Siinä oppii onnistumaan ja epäonnistumaan – ja yrittämään uudestaan. Tarvitaan vain pieni ämpäri, pienehkö muovilapio sekä hienoa ja kosteaa hiekkaa.

Ämpäriä aletaan täyttää hiekalla. Taputellaan pinta tasaiseksi ja kellautetaan ämpäri ympäri. Pohjaa naputellaan lapiolla ja loitsutaan: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Lopuksi ämpäri nostetaan suoraan ylös, oikeaan tai vasempaan huljuttamatta. Parhaimmillaan tulos on loistava, selväpiirteinen hiekkakakku. Sitä ihastellaan.

Pahimmillaan hiekka valuu kasaan, ja kakkuprojekti alkaa alusta. Epäonnistumista ei murehdita, sillä kuten Mauno Koivisto pääministeriaikanaan totesi: ”Tärkeintä on liike, eikä päämäärä.”

Samalla hiekkalaatikolla saattaa ährätä useampikin kurahaalaripukuinen kakuntekijä. Ollaan yhdessä, mutta jokainen toimii yksin ja erikseen. Muihin kakuntekijöihin ja kakkuihin ei kiinnitetä huomiota.

Paitsi, jos on purettava ärtymystä. Joku kullanmuru käy silloin polkaisemassa kaverin kakun lattanaksi. Jos paha mieli ei vielä sillä hellitä, voi aina viskaista kaverin työvälineet pusikkoon tai pölläyttää hiekat silmille.

Sen jälkeen voi tulla tosi paha mieli, harmitus ja jopa katumus. Sitten lohduttajaa tarvitsevat niin tekijä kuin kohdekin. Uhriudutaan. Huonolle käytökselle löydetään syitä sysistä ja sepistä, menneestä ja nykyhetkestä.

Kaikilla voi olla perusteensa kokea tulleensa väärinkohdelluksi. Pahimmillaan riita joukkoistetaan ja lavennetaan hiekkalaatikon ulkopuolelle. Sitten melskataan ihan aikuisten oikeesti.

Hiekkakakkuja tekevä lasten joukko on hykerryttävää seurattavaa. Tapahtuu paljon. Kyse on joukossa tekemisestä, mutta ei yhdessä tekemisestä.

Erikseen joukossa tekeminen kuuluu tiettyyn lapsuuden vaiheeseen, vasta iän karttuessa opitaan työskentelemään yhdessä ja toimimaan joukkueena.

Aikuiset osaavat. Vai osaavatko? Olemmeko henkisesti jämähtäneet lapsuuden hiekkalaatikolle? Sitä sietää kysyä eduskuntavaalien lähestyessä, poliittista keskustelua ja omaa asennettamme asioihin arvioitaessa.

Siirretään ajatuksissamme poliitikot hiekkalaatikolle. Puetaan heidät eri värisiin kurahaalareihin, annetaan asuun sointuvat lapiot ja ämpärit.

Pyydetään riemunkirjavaa laumaa tekemään iso hiekkakakku. Mitä tapahtuu? Samanaikaisesti tapahtuu paljon – ja ei mitään.

Yhden yhdessä leivotun ison kakun sijasta leivotaan monta kakkua ja hoetaan: oma kakku paras kakku, toisen kakku paha kakku. Varmuuden vuoksi voidaan hajottaa muiden kakut.

Miten me hiekkalaatikon ulkopuolella olevat järkevät aikuiset suhtaudumme asiaan? Tietysti ulkoistamme itsemme samalla itseämme ylentäen, tapahtumat tuomiten, mutta puolemme pukareiden välillä valiten.

Siihen ei pitäisi sortua. Ei mennä hiekkalaatikolle, vaan nostetaan poliitikot pois sieltä. Itse kukin voi vaikuttaa valinnoillaan ja käyttäytymisellään asioihin.

Jos omilla puheillaan ja valinnoillaan voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jokainen meistä voi olla vaikuttaja sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisessa. Niin kannattaisi ollakin.