Sukupolvitutkijat lähestyvät tapahtumia ja aikakautta yksittäisen ihmisen kokemuksista. Kun kokemuksia kasataan, tapahtumat toisintuvat ja solmiutuvat sukupolvikokemukseksi. Näkökulma avartuu.
Yhteisillä kokemuksilla peilataan ja selitetään sukupolven ajattelua ja toimintaa läpi elämän. Yhteinen kokemus ei ole vain yhdistänyt, vaan myös jakanut ja erottanut.
Kokemukset nostavat esille sellaisia arvoja, joiden tärkeys on unohtunut niin kansalaisilta kuin kansakunnalta.
Onko koronasta tulossa aikakautemme aikuistuvaa ikäluokkaa yhdistävä ja erottava sukupolvikokemus? Millaisia arvoja korona nostaa esiin?
Vuosina 1918–1920 maapallolla riehui espanjantauti. Tautiin sairastui 20–50 prosenttia maailman väestöstä, jopa miljardi ihmistä. Siihen kuoli 30–100 miljoonaa ihmistä.
Koronan sairastuvuus- ja kuolleisuusluvut ovat pieniä verrattuna espanjantautiin, mutta siitä huolimatta koronan vaikutus sen kokeneen sukupolven elämään voi olla paljon järisyttävämpi. Syy on toimintaympäristön muutoksessa ja asioiden yhteydessä. Koronapandemia on horjuttanut totuttua ja ennakoitua paljon enemmän kuin espanjantauti.
Korona on pelottava, mutta vielä pelottavampaa on ollut vakauden horjuminen. Korona tunkeutui valtiollisten suojien läpi arkeen. Siitä tuli omakohtaista. Elämästä katosivat hetkeksi ennakoitavuus ja hallinta. Arkielämän käytännöt muuttuivat. Etätyö yleistyi, avokonttorit vaihtuivat kopperoiksi, etäopetettiin, huolehdittiin läheisistä, eristäydyttiin ihmisistä, vältettiin joukkoliikennettä, paettiin luontoon…
On selvää, että korona jättää ison loven maailmankauppaan ja talouskasvuun, mutta millaisen jäljen se jättää pitkässä juoksussa 1990- ja 2000-luvulla syntyneiden mieleen, arvoihin ja maailmankuvaan.
Maailmanlaajuisesti korona osoittaa, että ihmisen toimilla voidaan nopeasti vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Digiaikaan voidaan ottaa ennakoitua nopeampi ja pidempi harppaus – vaikka pakotettuna.
Suomalaisessa arjessa korona on ainakin nostanut uudella – tai perinteisellä – tavalla esiin ihmisen vastuun itsestään, läheisistään ja kanssaihmisistään. Myös yritysten yhteisvastuuta on pohdittu uudella tavalla.
Korona on jakanut vastuuta ikääntyneiden ihmisten elämästä ja hoidosta. Korona-ajan jälkeen jää kysymys, mikä on ihmisen itsensä, hänen läheistensä ja lähiyhteisönsä vastuulla ja mistä vastaa yhteiskunta.
Suurta huomiota ansaitsee myös näkyviin tullut lapsia ja nuoria koskeva mahdollisuuksien tasa-arvo. Lähtökohdat ovat erilaiset, sillä kaikilla lapsilla ei ole turvallista eikä huolehtivaa kotia.
Voi ennakoida, että korona-ajan jälkeen kyseenalaistetaan totuttujen vastakkainasetteluiden kestävyyttä. Huomataan, että ihmisellä voi mielen pirstaloitumatta olla monta samanaikaista identiteettiä.
Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun sijalle on jo nyt tullut monipaikkaisuus. Samanaikaisesti voi olla työntekijä ja yrittäjä.
Humpuukiksi leimattu ajatus kuuden tunnin työpäivästä voi olla kestävä malli tulevaisuudessa. Se voi nostaa työn tuottavuutta, lisätä hyvinvointia, velvoittaa vastuuseen lähiyhteisöstä ja säästää julkisia varoja.
Koronasukupolvi voi osata ajatella vanhoja asioita uudella tavalla – luoda uutta ja kestävää.