En ole ainoa, joka käyttää mielellään urheilusta kumpuavia kielikuvia työtä ja työn tekemistä koskevassa keskustelussa. Tuloksen tavoittelu yhdistää työtä ja urheilua.
Hyviä työtuloksia on selitetty tavallamme urheilla – ja menestystä urheilussa suomalaisella tavalla tehdä työtä. Suuri yksinäinen on ollut maineikas sanapari kuvaamaan niin urheilijaa kuin työntekijää.
Yksinään ponnistelevaan ihmiseen ja juroon kansanluonteeseen ovat istuneet hyvin kansainvälisen olympialiikkeen arvot – citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.
Ei ihme, että vielä muutama vuosikymmen sitten yksilölajeja pidettiin parhaiten sopivina sekä urheiluumme että tapaamme tehdä työtä.
Perkele on voimaannuttanut niin itseään parempiin suorituksiin piiskannutta urheilijaa kuin hammasta yhteen purrutta työntekijää. Perkele itsensä johtamisen tapana on sopinut suomalaiseen mentaliteettiin.
Peruste on ollut suomalainen kansanluonne, metsäläisen mentaliteetti ja kova pää. Tuon ajattelun johdannaisena on syntynyt käsitys suomalaisesta johtamisesta ja suomalaisista johdettavina.
Nyt joukkueurheilu on noussut yksilöurheilun rinnalle – ohikin. Eikä vain Suomessa. Kansainvälinen olympialiike muutti viime kesänä 130 vuotta vanhaa urheilun mottoaan.
Citius, altius, fortius täydentyivät sanalla communis. Suomeksi motto kuuluu nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – yhdessä.
Suoraan latinasta käännettynä communis -sana tarkoittaa yhteinen, yleinen, alentuvainen, kansanmielinen ja ystävällinen. Yhtäkkiä ajatellen sana on ristiriidassa aikaisempien tavoitteiden kanssa.
Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Thomas Bach rinnasti sanan communis solidaarisuuteen, joka tarkoittaa yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuutta ja myötätuntoa (empatiaa) kanssaihmisiä kohtaan.
Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan.
Olympiaurheilun uusi motto nostaa esiin joukkuepelaajat, mutta myös joukkueen pelaajien moninaisuuden ja erilaiset roolit. Joukkue on enemmän kuin pelkät pelaajat.
Sankaritarinoiden lähteiksi nousevat myös valmentajat. He ovat aikaisemminkin saaneet kunniaa, mutta usein menestyksen perusteeksi on oletettu autoritaarisuudella ja kovalla kurilla – jopa pelolla – johtaminen.
Urheilun arvojen uudistuminen näkyy vastuunsa tuntevien joukkuelajien valmentajien selityksissä voiton ja tappion hetkillä. Voitto on hyvän joukkueen ansiota. Tappion syitä valmentaja etsii omasta toiminnastaan.
Voiton hetkellä valmentaja häivyttää itsensä joukkueensa taustalle. Tappion koittaessa hän kulkee joukkueensa edellä.
Urheilun uudet arvot ja opit kannattaa palauttaa mieliin työyhteisöissä, kun siirrytään uuteen normaaliin. Siinä tilanteessa johtaja rinnastuu valmentajaan ja johtamiskeinot joukkueen johtamiseen.
Ei kannata unohtaa sanoja yhteinen, yleinen, alentuvainen, kansanmielinen ja ystävällinen. Eikä myöskään sanoja yhteisvastuu, yhteenkuuluvuus ja myötätunto.
Hyvä johtaja tarjoaa teetä ja sympatiaa, kahvia ja empatiaa.