”Susta huomaa että teet tätä työtä sydämellä. Haluat meidän onnistuvan.”
”Oli siistiä saada sellainen oivallus, että vaikka on jo monenlaista kokenut, niin silti tällä työllä on minulle vielä annettavaa.”
Kuuntelin hämmentyneenä asiakkaan palautetta valmennuksesta. Huomasin ajattelevani: Kenestä hän oikein puhuu?
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun törmään tähän samaan asiaan työssäni. Taustalla voi olla esimerkiksi se, että omaa osaamista on alkanut työyhteisön ilmapiirin tai johtamisen takia kyseenalaistamaan. Ja siksi omasta ammattitaidosta jää antamatta asiakkaan hyväksi.
Olenko nyt sitten tarpeeksi hyvä? Entä jos teen virheen? Koen, että vaikka tässä yhtälössä menettävät niin apteekki, työyhteisö kuin yhteiskuntakin, niin suurin tragedia tämä on ihmiselle itselleen.
Työntekijä voi kokea myös melkoista ristipainetta suorittaa: toisaalta pitäisi olla nopea, mutta ei liian nopea. Olen havainnut myös ristiriitoja siinä, miten ohjeistetaan, verrattuna siihen, miten toimitaan. Esimerkiksi apteekkari saattaa sanoa, että asiakkaat ovat meille tärkeitä, ja panostamme tarvekartoitukseen. Samaan aikaan apteekkari itse on asiakaspalvelussa nopean toiminnan esikuva.
Apteekkari saattaa ymmärrettävästi tehdä niin, koska häntä usein odottaa kasa muita hoidettavia tehtäviä. Kuitenkin työntekijä saa toiminnasta sellaisen käsityksen, että nopeus on arvostettavaa, eikä asiakkaan kanssa saisi käyttää turhan paljon aikaa. Ohjeistus ja toiminta eivät olekaan linjassa.
Ei ole tavatonta sekään, että työntekijät kyräilevät keskenään, mikä voi horjuttaa ammatillista itsetuntoa, ilmapiiriä ja motivaatiota työhön. Mieleeni tulee erityisesti heti valmistumiseni jälkeiseltä ajalta tilanteita, joissa olen jättänyt kertomatta asiakkaalle jotain tärkeää tietoa, koska olen huomannut, että viereisissä looseissa kuunnellaan, mitä puhun. Olen pelännyt sanovani jotain väärin, pelännyt epäonnistumista.
Toisaalta olen kokenut myös lukemattoman monta sellaista hetkeä, kun olen saanut työyhteisöstä kannustusta ja tukea. Asiakaspalaute ja työyhteisön tuki tuovat merkityksen kokemuksia työhön, ja ne kannattelevat monien vaikeuksienkin yli.
Vaikka olisi välillä niin ihanaa syyttää olosuhteita, eikä katsoa peiliin, harjoittelen sitä silti. Voisiko syy sittenkin olla omissa tulkinnoissani eikä ulkopuolella?
Kun saan itseni kiinni saamani palautteen vähättelystä, pysähdyn. Olen rakentanut tästä jopa sellaisen kehollisen tavan, että taputan itseäni olalle. Kannustan itseäni: hienosti meni Johanna!
Kirjaan myös onnistumisia ylös ja pohdin, mitä voin niistä oppia. Niin kuin tennisopettajani minulle joskus sanoi: ”Tekemisestä ei tule koskaan kivaa, jos aina keskittyy epäonnistumisiin”.
Niinpä olen päättänyt suunnata katseen eri suuntaan. Sillä jokaisessa ihmisessä on tila, jota mikään työ, palkinto, saavutus tai tutkinto ei voi täyttää. Se on arvo ja rakkaus, jonka annat itsellesi.