Farmasiasta jonkin verran oppia saaneena ”ottopoika-farmasistina” olin tunnistavinani, että kesän lääkekeskustelussa väheksyttiin apteekkityön vaatimaa osaamista, vaikka työn vaativuus on kasvanut.
Työpaikka voi olla sama, mutta työt ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet. Mekaaniselta vaikuttanut rutiinityö on vaihtunut erilaisia räätälöityjä ratkaisuja etsiväksi ajatustyöksi.
Tuotteen ja työn lisäarvo syntyvät prosessin hallinnasta, neuvonnasta ja palvelusta. Apteekkityössä on esimerkiksi hallittava lääkeaineiden oikea käyttö ja
erilaiset vuorovaikutustaidot.
Farmakologista taitoa tarvitaan yhteiskunnassa läpäisevämmin ja enemmän. Medikalisaatio – terveydenhoito, sairauksien ennaltaehkäisy, terveys- ja neuvontapalvelut ja lääketietämys – on tulevaisuuden megatrendi.
Vaikuttiko keskusteluun vanhakantainen työmarkkinapoliittinen työnantaja vastaan työntekijä -asetelma?
Äkämystyin tunnistaessani keskustelussa paljon menneen ajan kaikuja. Jotkut asenteet vaikuttivat olevan kuin suoraan 1960-luvulta, jolloin minäkin muodostin ensimmäisiä käsityksiäni farmasia-alasta.
Palasin lapsuuteni apteekkiin, jossa jo ulko-ovelta löyhähti vastaan lääkeaineiden tuoksu, ikään kuin itse olisi survoutunut lääkepurkkiin. Lääkkeet yhdistyivät sairauteen eivätkä tarjonneet miellyttäviä mielikuvia.
Mieleen jäivät keinonahkaiset penkit ja vuoroaan odottelevat tuskaiset lääkereseptien rapistelijat. Muistan steriilin tiskin, joka muurina sulki taakseen lääkkeet ja ”lääkkeiden antajat”.
Mielsin muurin takana seisoneet tädit samaan valkotakkisten joukkoon kuin tikkejä ompelevat lääkärit ja neuloilla tikkaavat sairaanhoitajat– en kuitenkaan sairauksien parantajiksi, vaan vain lääkkeiden antajiksi.
Käsitykseni muuttui, kun tädit eivät enää muutamaa vuosikymmentä myöhemmin piiloutuneet tiskien taakse. Tosin valkoinen takki etäännytti edelleen, mutta myös auktorisoi neuvojan sekä neuvot.
Mielikuvat olivat kuitenkin myönteisiä, ja kytkeytyivät vahvemmin terveyden- kuin sairaudenhoitoon. Neuvoja oli luontevaa kysyä, ja parasta palvelua sai apteekista.
Myöhemmin kun aloin ”neuvoa” Suomen Farmasialiittoa poliittisessa vaikuttamisessa ja edunvalvonnassa, farmasistit tekivät vaikutuksen arjen asiantuntemuksellaan ja yhteiskunnallisella ymmärryksellään.
Ennakkoluuloissani uskoin farmasisteja riivaavan ”kympin tyttö” -syndrooman – että asiat piti osata täsmällisesti pienintä yksityiskohtaa myöten. Suuret luovat linjat ja ennakkoluulottomuus olisivat minun vahvuuksiani.
Pieleen meni sekin arvio. Ensimmäisessä koulutustilaisuudessa huomasin, että läsnäolijoilla oli taito kuunnella ja keskustella, toimia vuorovaikutuksessa. Porukka heittäytyi, ajatteli luovasti ja keskusteli laveasti. Koulutus ja työ olivat koulineet. Ei puhuttu puolinukuksissa tehdyistä mekaanista työsuorituksista.
Farmasian alan itsetuntoa ja tekijöiden ammattiylpeyttä pitää vahvistaa. Siihen on vankat perusteet.
Alalla pitää muistaa, että ellei itse itseään kehu, niin kehumatta jää. En ole ainoa alati oppia tarvitseva tyhmyri.