Koronapandemian alkaessa vain asiantuntijat osasivat ennakoida, miten kattavasti tauti koskettaisi ihmisten arkista elämää. Joillekin korona näyttäytyi yhtenä elämänkokemuksena, ehkä vain hetkellisenä elämyksenä.
Media alkoi kertoa eri maiden tartunta- ja kuolleisuusluvuista. Kansalliset ennakkoluuloiset stereotypiat eteläisen Euroopan holtittomuudesta vahvistuivat, kun Espanjan ja Italian luvut nousivat.
Pohjolan maat näyttäytyivät lintukotoina ja järjestäytyneinä yhteiskuntina, jotka osasivat sulkeutua ja varjella kansalaisiaan maailmalta vyöryvältä uhalta. Ruotsi toimi eri tavalla mutta kuitenkin tietoisesti ja harkiten.
Median tauti- ja kuolleisuuslukujen seurannassa oli aluksi maaotteluhenkeä.
Taudin vakavuus selvisi viimeistään kevättalvella, kun toimistot autioituivat. Lapset siirtyivät kotiopetukseen. Iäkkäät erakoituivat koteihinsa. Tehtiin etätöitä. Otettiin etäisyyttä. Uusimaa umpioitiin.
Jotkut ryhtyivät tekemään viinasta käsidesiä, toiset tekivät maskeilla rahaa. Väiteltiin maskien tarpeellisuudesta ja siitä, suojeliko maski käyttäjäänsä muilta vai muita käyttäjältään.
Miksi pienen kangaskaistaleen laittaminen suun ja nenän eteen tuntuu miehisestä miehestä vaikeammalta kuin pään piilottaminen ämpäriin?
Moiset kapistukset ovat aiemmin tulleet katukuvissa tutuiksi vain hengitystään saasteilta suojelevien aasialaisturistien kasvoilla.
Aiheuttavatko kasvomaskit ajatuksissa niin vahvan liitännän eristettäviin bakteereihin ja tuhoaviin dystopioihin, että sen näyn haluaa välttää?
Onko maskin käytössä jotakin sellaista periksi antamista, jolla vielä on vaalittu tunnetta oman elämän hallinnasta ja Pohjolan poikkeavuudesta?
Maskien käytöstä tai käyttämättömyydestä on tullut korona-ajan symboli. Maskeilla tehdään näkyvää politiikkaa, viestitään asenteita.
Kaistale kangasta voi olla käytössä muiden suojaamiseksi minulta, ei vain minun suojaamisekseni muilta.
Maskien käyttö vaikuttaa olevan jopa identiteettikysymys. Toisaalta käyttäjä voi ilmentää identiteettiään maskin värillä, kuvioinnilla tai logolla.
Maskit ja koronan toinen aalto kytkeytyvät yhteen. Itse asiassa koronan toinen aalto on henkisesti paljon suurempi kuin ensimmäinen aalto.
Keväällä oltiin uteliaita, mitattiin itseä ja muita. Tarkkailtiin, mutta koettiin yhdessä jotakin tälle sukupolvelle ennenkuulumatonta. Oltiin yhtenä joukkona mukana ihmiskokeessa. Toista kertaa sitä ei haluttaisi.
Kevään kokemusten ja kesän koronahöllennysten jälkeen tuntuu ahdistavalta mielessään kysyä: ”Joko taas?”
Koronan toisen aallon torjunnassa pätee oppi, että aina on helpompi lieventää toimenpiteitä kuin kiristää niitä. Hetkellinen lievennys on ollut saavutettu etu, josta ei haluta tinkiä.
Epäilemättä etätyökin vielä sujuisi, mutta se vaatisi työntekijöiltä uudelleenlatauksen. Toisten näkemistä ja yhdessä tekemistä on kaivattu. Puhumatonta puhetta on paljon.
Paljon on jäänyt ruudulta näkemättä ja äänestä kuulumatta. Kehonkieli on paljon paljastavampi ja vuorovaikutteisempi kuin kasvojen ilmeet ja äänenväri.
Maskin käyttö voi olla ainoa keino nähdä maskin taakse.