Miksi tunnen edelleen lukkarinrakkautta Suomen Farmasialiittoon, vaikka pestini liitossa päättyi jo aikapäiviä sitten?
Vastaus on pestin sivistävyydessä ja ajattelun avartamisessa.
Miten ammatillisia etuja vaalivan järjestön toiminta voi olla sivistävää ja avartavaa? Sivistyksen luulisi olevan kaukana työntekijöiden ja työnantajien kamppaillessa tulonjaosta ja eduista.
Työmarkkinapolitiikassa ei pehmoilla, eikä pärjätä pehmoilulla. Siellä jyllää voima – nimenomaan joukkovoima.
Joukkoon ei saa tulla säröjä. Rivit ammutaan suoriksi. Yhteinen vihollinen yhdistää. Samanmielisyys on vahvuus.
Nuo mielikuvat ja ajattelutavat eivät vastaa sivistyksen tavoitetta kasvatuksen – joko itsensä tai muiden kasvattamana omaksutusta tiedosta ja henkisestä kehittyneisyydestä.
Noilla opeilla oltaisiin kaukana siitä ideaalista ja historiasta, kun ay-toimintaan kuului erottamattomasti käsite ja arvo solidaarisuus – yhteisvastuullisuus, yhteenkuuluvuus ja myötämielisyys kanssaihmisiin.
Ne ovat arvoja menneisyydestä, mutta eivät menneisyyden arvoja. Yhteisvastuu, yhteenkuuluvuus ja myötäelämisen taito eivät ole vain ay-toiminnan, vaan myös sivistyksen arvoja.
Solidaarisuudessa on kyse taidosta kohdata toinen ihminen, ja kohtaamisen synnyttävästä yhteyden ja yhteisyyden tunteesta. Se on myös sananvapautta, uskallusta kyseenalaistaa ja olla eri mieltä turvallisesti.
Jälkikuvani menneiden SFL-vuosien sivistävyydestä tuli edellä kuvatusta turvallisuuden tunteesta, joka loi luontevat edellytykset uuden oppimiselle ja vanhan poisoppimiselle.
Varsinkin poisopittavaa riitti.
Ennen töiden aloittamista kuvittelin farmasia-alan ihmisten olevan luonnontieteilijöitä, sisäänpäin avautuvia ja määrämittoihin tarttuvia – enemmän pillerinpyörittäjiä ja pipettikeskustelijoita kuin ajatusirrottelijoita.
Olin väärässä.
Olisi pitänyt tietää, että ihmisten kohtaamiset kuuluvat olennaisesti farmasia-alaan. Varsinkin apteekkityössä tarvitaan myötäelämisen ja keskustelun taitoa.
Omien ennakkokäsitysten korjaaminen on aina sykähdyttävämpi ja sivistävämpi elämys kuin käsitys jatkuvasta oikeassa olemisesta. Kuplan räjäyttäminen roiskahtaa näyttävämmin kuin kuplan vahvistaminen.
Sivistävinä tiedon kasvattajina toimivat liitossa eri tasoilla vaikuttaneet henkilöt. Kasvatusmenetelmänä eivät olleet muottiin valava sakinhivutus tai manipulointi, vaan ennakkoluuloton ja luotaava keskustelu.
Mieleeni on jäänyt aluejohtoryhmien ja neuvottelukuntien puheenjohtajien palaveri. Porukka katsoi kauaksi, pohti arvojen ja yhteiskunnan muutosta – hahmotti ja kiteytti farmasia-alan haasteet uudessa tilanteessa.
Vaikuttavinta ei kuitenkaan ollut keskustelun sisältö, vaan keskustelun tapa. Keskustelu ei koostunut vain vastauksista, vaan myös kysymyksistä, puheesta ja kuuntelusta. Hiljaisuus ei painostanut.
Lähtökohtana ja tavoitteena oli erilaisia alueita ja aloja edustavien henkilöiden näkökulmien kokoaminen ja ymmärtäminen. Erilaisuus ja monialaisuus olivat vahvuus.
Ainoa alasta tietämätön olin minä, mutta suurella ylpeydellä tunsin olevani osa porukkaa – ja tunnen vieläkin.