Osaanko enää ynähdellä ymmärtävästi? Olemme korona-aikana teknologian avulla voineet hoitaa asioita etäämpää kuin huutomatkan päästä. Kohtaamisissa ja tapaamisissa on ollut mahdollista olla etäällä, mutta läsnä.
Ennen korona-aikaa tilanne saattoi olla päinvastoin. Kokoonnuttiin samaan tilaan, oltiin fyysisesti läsnä, mutta ajatuksellisesti etäällä. Se ei ollut kovin tehokasta kommunikaatiota eikä yhdessä tekemistä. Tietokoneiden ja älypuhelinten käyttöön oli totuttu, eikä saivarreltu, vaikkei joku yhteiseen asiaan keskittynytkään.
Mitä tapahtuu, kun koronan jälkeen opetellaan tekemään yhteistyötä ja työtä yhdessä? Miten nopeasti opitaan kommunikoimaan keskittyneesti ja tehokkaasti – vai valutaanko vanhaan, ollaan läsnä mutta etäällä.
Omien ajatusten ja käyttäytymisensä tarkkailemiseksi voi kysyä, mitä esimerkiksi 1980-luvun ihminen ajattelisi seuratessaan ihmisten käyttäytymistä 2020-luvun palaverissa. Hänelle olisi etukäteen kerrottu huippukeksinnöstä, ihmisiä lähentävästä ja viestin kulkua tehostavasta kommunikaatioteknologiasta. Moisten keksintöjen jälkeen kokouskakofonia pitäisi olla mennyttä aikaa. 1980-lukulaisen odotukset olisivat korkealla, mutta hetken tapahtumia seurattuaan hän olisi täysin pöllämystynyt.
Ihmisten kokouskäyttäytyminen olisi muokkau-tunut aivan ihmeelliseksi. Jokaisella olisi puhelin, joka on sekä televisio että kamera. Sitä yhdistelmää kukin tuijottaisi ja rämpläisi omien mieltymystensä mukaan.
Kommunikaation huipentumana 1980-lukulaiselle kerrottaisiin elämää helpottavasta algoritmista, joka korona-aikana on ohjannut yhteydenpitoa vahvasti samanmielisiin – oikeamielisiin. Ei ole tarvinnut kuunnella jonninjoutavuuksia, vaan on voinut askaroida oikeiden asioiden ja oikeiden ihmisten kanssa.
Kun ihmiset taas kohtaavat toisiaan, joukkoon saattaa valikoitua eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Miten heidän kanssaan toimitaan, kun seurasta ei voi karata sulkemalla kameran ja mikrofonin?
Miten pitkän etäilyn jälkeen onnistuu toisten ihmisten kohtaaminen, sanallinen ja sanaton kommunikointi? Miten ilmaista itseään ja näkemystään äänettömästi mutta vivahteikkaasti?
Erilaisuutta pitää sietää ja ymmärtää, ei tyrmätä tai sulkea mykkyydellä pois. Teknologisen viestintäosaamisen sijasta on vahvistettava ihmisen luontaisen elekielen käyttöä.
Muutama asia on syytä palauttaa mieleen. Viestiä voi pienikaarisilla eleillä ja liikkeillä. Pään nyökyttely vahvistaa puhujan sanomaa, ja pään puistelu kiistää sanoman.
Pään kallistelu kyseenalaistaa, mutta ilmaisee puheessa olevan totta toinen puoli. Samalla se ylevöittää pään kallistelijaa, ilmaiseen hänen ajattelevan monialaisesti.
Viestintää ovat myös silmien pyörittely, lurpahtelevat silmäluomet, kurtistelevat kulmat ja ylöspäin kohoavat suupielet – tai vain toista poskea kiristävä pilkallisesti kohoava suupieli.
Kommunikoida voi myös äännähdyksin. Matala murahtelu, ymmärtävä ynähtely, syvä palleahengitys, anteeksiantava huokailu ja ilmaa värisyttävä nenän tuhahdus kuuluvat oikein ajoitettuina kauaksi.
Se ei ole laveasanaista keskustelua, mutta kuitenkin kantaaottavaa ja ilmaisuvoimaista. Tarpeellista.