Suomalaiset poliitikot eivät ole mitään kuoliaaksi naurattajia. Täällä poliitikon ei kannata pelleillä eikä poliitikosta saa tulla pelleä.
Joskus pellestä voi tulla poliitikko. Hovinarrista voi tulla kuningas. Koomikko Beppe Grillo nosti Viiden tähden liikkeen Italian suurimmaksi puolueeksi 2013 vaaleissa.
Koomikko Volodymyr Zelensky valittiin Ukrainan presidentiksi keväällä 2019.
Hymyhuulisen puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkahousukuvaa Iltalehden vuodenvaihteen numerossa pidettiin syynä SDP:n kannatuksen laskuun alkuvuodesta 2009. Hymyilevän pääministeri Alexander Stubbin esiintyminen ”tikkatauluna” Duudsonien teemapuiston avajaisissa – ja vielä sortseissa – selitti kokoomuksen kannatuksen alenemista kesällä 2014.
”Väärinpukeutuvien” poliitikoiden joukkoon liittyi kesällä 2018 Vihreän liiton puheenjohtaja Touko Aalto. Hän esiintyi hymyssä suin baarissa ilman paitaa ja läpsi miestä pepulle. Puolueen kannatus laski.
Populismin tunnistavista, kansanomaisuutta tavoittelevista, itseään inhimillistävistä ja tosikkomaisuutta karkottavista puheenjohtajista tuli paheenjohtajia. Puolueet tunnistavat haasteet, mutta ne vaikuttavat vastaavan politiikan karnevalisoitumiseen ja poliittiseen populismiin pinnallisesti itsensä karnevalisoinnilla ja helppoheikkimäisellä populismilla.
Pitäisikö pinnan sijasta koukata syvemmälle? Syntyjä syviä voisi etsiä kauempaa menneisyydestä. Mistä ja miten puhuttiin Suomessa puolitoista vuosisataa sitten?
Vertailun lähteinä ovat Aleksis Kiven 1870 julkaistu Seitsemän veljestä ja Sakari Topeliuksen 1875 ilmestynyt Maamme-kirja.
Kuvaukset veljeksistä Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ja heidän elämänpiiristään ilmentävät hyvin nykyistäkin Suomea ja suomalaisia. Aleksis Kiven kirjassa kerrotaan metsistä, maanviljelyksestä, luonnon rauhasta, paosta Impivaaraan, Jukolan vauraudesta, sivistyksestä, avioitumisesta, suvun jatkamisesta, mustalaisseurueen pilkasta ja juopottelun turmiosta.
Ahvenanmaa, Uusimaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Häme, Karjala, Savo, Pohjanmaa ja Lappi ovat Topeliuksen Maamme-kirjan perinteisiä maakuntia. Noiden maakuntien vahvuuksien ja työnjaon sekä toisiaan täydentävien heimoluonteiden varaan rakentuu kansakunta Suomi.
Yhdeksän maakunnan Suomi oli ylös kirjoitettu jo puolitoista vuosisataa sitten. Aika kuivakkaa ja hihasta ravistettua oli vaalikeskustelu 18 maakunnasta Maamme-kirjan näkemyksiin verrattuna.
Kaukana ei kevään 2019 keskusteluissa oltu myöskään niistä aatteista, joiden ajamiseksi radikaalit suomenmieliset ylioppilaat 1880 perustivat K.P.T.-nimisen järjestön. Lyhenne K.P.T. tuli sanoista ”koko programmi toimeen”, mutta sille annettiin myös merkitys ”kansan pyhä tahto”. Yhdistys ammensi voimansa nationalismista ja kielikysymyksestä. Tuttu juttu.
Mika Waltarin Sinuhen oppi pätee edelleen: ”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat.”