Paukkupakkasten huurruttama talvinen metsä, pieni sitkeä kansakunta vastassaan lumeen hukkuva vainolainen, rytkyihin puettu armeija, kotirintaman naisten työ ja loimuavista kylistä karkaavat evakkoreet.
Talvisota on myytti, kansalaisten ja kansakunnan sankaritarina. Nykypolvelle se ei enää ole niin tärkeä, mutta se oli vuosikymmeniä suomalaisen identiteetin perusta. Pieni Suomi nöyryytti suurta Neuvostoliittoa.
1970-luvulla osasimme hymyillä talvisodalle identiteettimme lähteenä. Kerrottiin tarinaa, miten saksalainen, ranskalainen, englantilainen ja suomalainen tiedemies matkasivat Afrikkaan kirjoittaakseen kirjan norsuista. Englantilaisen kirjan otsikko oli Miten norsuja metsästetään? Ranskalainen otsikoi: Norsujen rakkauselämä. Saksalaisen ahkerointi tuotti teoksen Johdatusta tutkimukseen norsujen alkuperästä ja historiasta I-VIII. Suomalainen kirjoitti kirjan Norsu ja Suomen talvisota.
Tarina tuli mieleen löytäessäni piirongin laatikosta talvisodasta emäntä Amanda Perttulalle lähetetyn kirjeen. 20.2.1940 päivätyssä kirjeessä kerrottiin Erkin terveiset.
Erkki oli yksi 60 000:sta syksyn 1939 kutsunnat läpäisseestä ja palvelukseen kelpuutetuista. Palveluspaikaksi tuli kenttätykistö. Palveluspaikkakunnasta ei ole tietoa.
Erkin kohtalotovereita – kotoa haettuja ja sodan töihin pakotettuja – oli talvisodassa 71 800. Sotarintamalle jäi kymmenesosa, 7 200 ei koskaan palannut kotiin.
Erkki ei joutunut aivan etulinjaan. ”Tästä on etulinjalle ja iivanaan matkaa neljä kilometriä”, kerrotaan ”terveiset täältä jostakin” lähetetyssä kirjeessä. Erkistä itsestään ei ollut kirjoittajaksi, eikä puhujaksi.
Erkki oli sotahevonen.
”Varmaan ihmettelette, että mitäs ja kuka on toi, joka kirjoittaa. Minä olen teidän hevosenne Erkin hoitaja ja kirjoitan tässä pari riviä. Te varmaan mielellänne otatte tietoja, minkälaisissa oloissa on hevosenne.”
Hoitaja vakuuttaa hevosen olevan hyvässä hoidossa: ”Sillä on nyt hyvä talli, oikeen sementtilattia ja krupu ja täytyy pitää aina jotakin kuiviketta alla, sillä muuten se on kylmä tuo lattia, ja liukas.”
”Ei se hullumpi ole ajaa, vähän laiska on, mutta kyllä se on hyvä, että pitää lihansa, ettei liikaa hypi. Muuten kyllä se tietää, että on jotain erikoista, että on sota. Kyllä se pelkää, kun ammutaan ja kranaatti vinkuu.”
Kirjeen lopussa luonnehditaan: ”Se on hyvin ihmisrakas tuo Erkki. — Niin toivotaan, että sota loppuu. Tekin saisitte hevosenne takaisin ja varmaan hyvässä kunnossa, kun mä sitä hoidan.”
Erkki palasi sodasta keväällä 1940. Juhannuksena 1941 edessä oli taas lähtö sotaan, nyt yli kolmeksi vuodeksi.
Satakuntalaiseen Lassilan kylään rahjusti syksyllä 1944 hevoskolonna, väsyksissä ja päät nuojahdellen. Sodasta selvinneitä hevosia tuotiin kotiin. Parikymmentä kilometriä kuljettuaan, erään aukean kohdalla yksi hevonen säpsähti. Pää nousi. Maisema oli Erkille tuttu, kotipelto. Jäntereihin tuli varsamaista voimaa ja hirnuntaan kantavuutta.
Vuosikymmenet jälkeenpäin kerrottiin tarinaa kolonnan kärjessä vettynein silmin laukanneesta Erkistä, joka muiden jatkaessa matkaa kylään kääntyi vasemmalle, klopotteli mäen ylös ja tuli kotipihaan.