Farmasian opiskelijoiden valitsemat suosikkiopettajat

Mikä saa farmakologian opettajan dopamiinin virtaamaan mielihyväkeskuksessa enemmän kuin mikään muu?

– Opettajana minusta hienointa on, kun opiskelijani löytävät opintojen jälkeen oman paikkansa. Silloin koen, että olen pystynyt vaikuttamaan heihin oikealla tavalla. Vaikka nöyrä luonne olenkin, eniten kicksejä saan, kun opiskelijat löytävät minut opetuksen kautta, tai kun kuulen heidän jatkavan väitöskirjaan saakka tai kenties jopa jäävän akateemiselle tielle. Itse asiassa oma suhdelukuni opiskelijoiden jatko-opintoihin liittyen on melko hyvä, professori Tomi Rantamäki naurahtaa.

Professorikollega Tapani Viitala antaa Rantamäelle täyden tunnustuksensa. Myös hän kokee tärkeäksi mahdollisuuden vaikuttaa opiskelijoiden valintoihin ja mielellään jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Opetukseni pääpainopiste on perusopinnoissa. Siinä vaiheessa oppilaita oppii tuntemaan eri tavalla ja ohjaamaan heitä kohti aitoja kiinnostuksen kohteita.

Motivointi kaiken A ja O

Rantamäki ja Viitala ovat molemmat tämänvuotisia opiskelijoiden valitsemia huippuopettajia.

– Opetamme asioita, jotka ovat niin laajoja ja monimutkaisia, että opettajan merkitys väistämättä korostuu. Tarjoamme selkärangan, mutta sen jälkeen vastuu siirtyy pitkälti opiskelijalle itselleen. Olen opettanut tiedekunnassa vasta suhteellisen vähän aikaa, ja moni opettamiseen liittyvä asia on minulle vielä uutta. Tunnustus antaa minulle itseluottamusta: ehkä olen osannut tehdä jotain asioita oikein, Rantamäki pohtii.

Viitala toteaa tunnustuksen arvon tulevan siitä, että sen ovat antaneet opiskelijat, eivät komiteat tai kollegat.

– Tämä on tosi iso juttu; saada suoraa palautetta niiltä henkilöiltä, jotka meidän täytyy osata stimuloida oppimaan, kiinnostumaan ja innostumaan.

Aivan itsestäänselvyys ei kuitenkaan ole, että professorit ovat palkittujen listoilla: Rantamäki kertoo päätyneensä farmasian alalle vahingossa ja Viitala on koulutukseltaan kemisti.

– Minut sai aikoinaan innostumaan farmakologiasta nyt jo eläkkeellä oleva professori, joka opetti tarinoiden avulla, aina pieni pilke silmäkulmassa. Olen pyrkinyt niistä muistoista ottamaan elementtejä omaan opetukseeni. Seuraamalla muita ja esiintymällä erilaisille yleisöille oppii, minkälainen tapa sopii itselle parhaiten ja minkälaista tyyliä myös tulisi välttää. Itse olen oppinut valtavasti, kun olen käynyt esiintymässä esimerkiksi yrityksissä, koululaisille ja eläkeläisryhmille, Rantamäki kertoo.

Viitala puolestaan on tehnyt uraa myös yliopiston ulkopuolella. Kymmenen vuoden aikana nanoteknologian tutkimukseen laitteita valmistavassa yrityksessä hän piti lukuisia seminaareja ja koulutuksia ja oppi keskittymään relevanttiin tietoon.

– Oma opettamiseni pohjautuu pitkälti turhan syvän teoreettisuuden välttämiseen. Haluan auttaa opiskelijoita löytämään opiskelusta kytköksiä jokapäiväiseen elämään: miksi he opiskelevat, ja miten ja mihin he voivat tulevaisuudessa oppimallaan vaikuttaa.

Enemmän kuin työ

Molemmat professorit kehuvat henkilökunnan yhteistä hyvää henkeä ja pitävät tiedekuntaansa joustavana, pienenä ja pippurisena. Yhdessä ja sisulla he selvisivät myös korona-ajasta.

– Korona heitti meidät hetkessä syvään veteen, Viitala muistelee.

– Iso kiitos kuuluu yliopistolle siitä, miten nopeasti saimme tilanteen lentämään. Niitä aikoja emme silti jää kaipaamaan.

– Kaikki tapahtui niin nopeasti, että emme ehtineet miettiä vaihtoehtoja, kun uusi tapa opettaa piti jo omaksua. Etäopetus otti koville, mutta henkilökohtaisesti koen hybridimallin vieläkin hankalammaksi opetuksen suunnittelun kannalta. Minusta Zoom-luentoja pitäisi hyvin harkiten hyödyntää, sillä niissä vuorovaikutus jää todella vähäiseksi, Rantamäki pohtii.

Ylipäätänsä molempien ammatilliset huolenaiheet liittyvät opetuksen järjestämiseen: yleinen resurssivaje sekä tiedekunnan heikko opettaja-oppilas-suhdeluku vie aikaa pois heidän ydintehtävästään eli opetuksesta. Omaan työnlaatuunsa he eivät silti anna tilanteen vaikuttaa.

Rantamäki uskoo, että häntä on työssä motivoinut se, että oma toimenkuva on koko ajan muuttunut. Kaiken kaikkiaan hän pitää ammattiaan mahtavana.

– Löydän jatkuvasti uusia haasteita. Nyt, kun minulla on vähemmän aikaa tutkimukselle, olen saanut enemmän vastuuta opetuksen suunnittelusta. Sitä myöten vastuut ulospäin yhteiskuntaa kohti ovat kasvaneet. Opettamisen myötä olen myös päässyt itse opiskelemaan uudestaan, hän iloitsee.

– Työ on minulle myös harrastus. Parasta siinä on, että saan tehdä töitä nuorten kanssa. Silloin pysyn itsekin nuorena. Olen päättänyt, että jos alan pitää tätä pelkästään työnä, sitten on aika siirtyä toisaalle, hän kiteyttää.

Viitala suhtautuu työhön hyvin samoin:

– En miellä tekemääni työksi, vaan elämäntavaksi, josta satun saamaan palkkaa. Tässä yhdistyvät parhaalla mahdollisella tavalla vapaus, itsensä kehittäminen sekä tutkimuksen hyödyntäminen opetustyössä. Kokonaisvaltainen paketti, hän päättää.